Tarttis varmaan pistää vakuutusasiat kuntoon
Author Mika Rytkönen
Published on March 28th in categories Blog.
Olen viimeaikoina pohdiskellut hyvinvointia ja terveydenhuoltoa sekä yhteiskunnan ja yksilön rooleja niissä. Johtuu varmaan siitä, että koen olevani länsimaalaisen ajattelun mukaan jonkinlaisen aikajanan keskellä (en toki vielä keski-iässä). Siis keskellä aikajanaa, jonka alkupäässä ovat omat lapset ja loppupäässä omat vanhemmat. Vaurautta on kertynyt sen verran, että pitäisi lasten turvallisuuden, sivistyksen ja maailmankatsomuksen turvaamisen lisäksi alkaa varautumaan myös eläkkeellä olevien vanhempien tuleviin hoitokuluihin. Jotta voisi antaa vanhemmille edes jotain takaisin siitä investoinnista, jota minuun ovat tehneet. Ja jakaa jotain myös yhteiskunnalle. Talviuinti, maratonharjoittelu, kohtuullinen viinistä nauttiminen, kattava työterveydenhuolto ja vapaaehtoinen eläkevakuutus, sekä avioehto riittänevät psykofyysisen terveyden takeeksi ja perheen turvaverkoksi. Vaikka toki yrittäjän ammatinvalinta ja työttömyysturva riskejä sisältävätkin.
Vettä myllyyn näihin pohdintoihin heittävät –tottakai- lähestyvät vaalit ja keskustelu hyvinvointivaltiosta. Yksilön vastuuta omasta ja perheensä hyvinvoinnista on lisättävä –oletko samaa vai eri mieltä? Pitäisikö lapsilisiä maksaa kaikille vai vain vähätuloisille? Esimerkkejä YLE:n vaalikoneen kysymyksistä.
Entä auttaisitko miestä mäen alla vai vasta mäessä? Kyllä kennostossa on tilaa kaikille, kun kaikki vaan pitävät toisistaan huolta, sanoisi Munamies, Zeitgeist –ajattelun yllättävä keulakuva. Jokainen pitäköön itsestään huolta, loput voi laittaa firman piikkiin, toteaisi Harjakainen ninnannunnaa.
Richard Wilkinson & Kate Pickett pohtivat tämän tyyppisiä kysymyksiä juuri suomennetussa kirjassaan Tasa-arvo ja hyvinvointi – Miksi tasa-arvo on hyväksi kaikille (The Spirit Level: Why More Equal Societies Almost Always Do Better). Hyvinvoiva yhteiskunta ei heidän mukaansa selity vaurastumisella vaan tuloerojen suuruudella. Mitä suuremmat tuloerot, sitä huonommin kansalaiset voivat – niin köyhät kuin rikkaatkin. Maailmalla menestynyt kirja jonka ennakkotilauksen tein heti kun näin siitä artikkelin Helsingin Sanomissa. Pakollista luettavaa kaikille meille elämänjanan mediaanissa oleville.
Luotatko yhteiskunnan turvaverkkoon? Jos asiaa tarkastellaan vakuuttamisen kannalta niin vastaus on ”yes but”. Suomalaiset keskimäärin ovat olleet huonoja vakuuttamaan kaikkein kalleinta omaisuuttaan eli itseään. Muissa Pohjoismaissa henkilöön kohdistuva vakuuttaminen on huimasti yleisempää kuin Suomessa. Meillä kyllä vakuutetaan auto tai vene. Siis sellaista omaisuutta jossa on konkreettisesti euroja pelissä. Sen sijaan henki- ja sairaskuluvakuutukset ovat vielä lasten kengissä. EI vaan ole tapana ottaa henkivakuutusta, vaikka juuri olisi kalliin asuntolainan ottanutkin, ja vaikka puoliso ja perhe jäisivätkin pulaan lainan lyhennysten kanssa, jos sattuisi käymään ikävästi. Asenne etenkin sodanjälkeisellä sukupolvella on sellainen, että toki arkkurahaa pitää säästössä olla, mutta kyllä muuten yhteiskunta hoitaa jos jotain sattuu.
Tilanne on kuitenkin muuttumassa hurjaa tahtia kun luottamus yhteiskunnan kykyyn tarjota terveydenhuollon palveluita rapistuu. Helsingin Sanomissa olleen artikkelin mukaan pääkaupunkiseudulla jo yli 60 prosentilla alle 20-vuotiaista on yksityinen sairauskuluvakuutus. 220.000:lle alle 14-vuotiaan lapselle maksettiin Kela-korvausta yksityislääkäreiden vastaanotolla käymisestä.
Yksityisiin vakuutuksiin turvaudutaan koska julkisen terveydenhuollon palvelutasoon ei olla tyytyväisiä. Yksityisen puolen palvelujen koetaan olevan nopeampia, ammattitaitoisempia ja asiakaslähtöisempiä.
Onko sitten huono asia, että yksilö haluaa ottaa vastuuta terveydestään ja vakuuttaa itsensä sairaskuluja vastaan? Mielestäni ei, jos samalla pidetään huolta julkisen terveydenhuollon kilpailukyvystä. Muuten ajaudutaan amerikkalaiseen malliin, jossa kansalaisten terveydenhuoltoon liittyvä eriarvoisuus kasvaa ja hyvinvointivaltion perusta murenee, kuten Wilkinson ja Picket kirjassaan osoittavat. Myös hyvätuloisille pitää tarjota toimivat ja kilpailukykyiset julkiset terveyspalvelut.
Jos siis johtopäätös on se, että julkisella terveydenhuollolla on tärkeä rooli, niin sitten pitää kysyä, että miten parantaa sen kilpailukykyä asiakkaan silmin?
Kimmo Simonen (21.4.1980-8.7.2010) ja Kauko Koivuniemi pohtivat tätä kirjassaan ”Kohti asiakkuutta – Ihmistä arvostava terveydenhuolto” (Duodecim, 2011). Kimmo ja Kauko esittävät periaatteeltaan yksinkertaisen, mutta toteutukseltaan haasteellisen toimintamallin terveydenhuollon uudistamiseksi. Lähtökohtana on asiakkaan ja terveydenhuollon prosessien yhteensovittaminen.
Kyseessä on paradigman muutos: terveydenhuolto on olemassa asiakasta varten eikä päinvastoin.
Kirjassa tuodaan verevästi esille terveydenhuollon tuotantokeskeinen toimintamalli, jossa asiakkaan roolina on olla tahdoton objekti. Nykyiset organisaatioiden väliset kuilut (ennaltaehkäisy, diagnosointi, hoito, kuntoutus), organisatoriset kuilut (neurologia, sisätaudit, keuhkotaudit, kirurgia) ja hierarkkiset kuilut (osaston lääkäri, osaston hoitaja, perushoitaja) tehdään potilaan kannalta näkyväksi. Terveydenhuollon palvelumalleja ja transaktio- ja suhdekustannuksia analysoidaan.
Wau –kokemus lukijalle tulee viimeistään siinä vaiheessa kun kirjoittajat sivuilla 119-121 esittävät viitekehyksen sille, miten asiakkuuden elinkaari (ennaltaehkäisy, tutkimukseen hakeutuminen, hoitojen eri vaiheet, kuntoutus, arjessa pärjääminen) ja kohtaamiset terveydenhuollon toimijoiden kanssa eri kanavissa ja eri päätelaitteilla toteutuvat, ja mitkä ovat näihin liittyvät kustannukset.
Voin vaan ihmetellä sitä draivia ja ajatuksen kirkkautta, jolla Kimmo kuolemanvakavan sairauden keskellä on jaksanut asiakkuuksien johtamisen työkaluja terveydenhuoltoon soveltaa. Myönnettäköön – osa ajatuksista kuten potilaiden jakaminen salkkuihin ja salkkukohtaiset toimintamallit menevät kirkkaasti yli julkisen terveydenhuollon tämänhetkisen kyvykkyyden. Viesti kuitenkin on kirkas: yksilön arjessa pärjääminen on otettava kantavaksi voimaksi terveydenhuollon uudistamiseen. Yksilö ei ole objekti vaan subjekti, jonka osallistuminen terveydenhuollon arvon tuotantoon menee huomattavasti pidemmälle kuin rahoittajan ja maksajan rooli.
Olisin niin toivonut, että Kimmo olisi näitä ajatusmalleja voinut soveltaa meillä asiakastyöhön. Tässä on kirja josta on syytä tehdä pakollista luettavaa terveydenhuollon opiskelijoille ja päätöksentekijöille.
Luulen että totuus yksilön ja yhteiskunnan rooleista terveydenhuollossa löytyy jostain siitä Munamiehen ja Harjakaisen välistä. Tarttis varmaan ensimmäiseksi pistää vakuutusasiat kuntoon. Nyt se onnistuisi vielä halvalla kun henkilövakuuttaminen ei vielä ole koko kansan huvia…